Vanhan Suomen lahjoitusmaat 1710-1826

Suomalaisessa historiankirjoituksessa Vanhan Suomen eli 1700-luvun venäläisen Viipurin kuvernementin lahjoitusmaat ovat olleet kiperä tutkimusonglema. 1900- luvun alun venäläistämisilmapiirissä lahjoitusmaatalonpojat tulkittiin lähes maaorjiksi, joiden maanhallintaa ja vapaata muutto-oikeutta venäläiset donataarit rajoittivat eri tavoin.Vertaamalla lahjoitusmaatalonpoikien juridista ja taloudellista asemaa venäläisen, balttilaisen, Elben itäpuoleisen alueen saksalaisen ja tanskalaisen maaorjan tilanteeseen Jyrki Paaskoski osoittaa, että lahjoitusmaatalonpoikien asema oli olennaisesti erilainen. Toisin kuin maaorjat lahjoitusmaatalonpojat olivat henkilökohtaisesti vapaita, ja heillä oli oikeus valittaa aatelisista isännistään Viipurin kuvernementin alioikeuksiin ja myös korkeimpana vetoomus-tuomioistuimena toimineeseen Hallitsevaan Senaattiin. Avoimeksi jäänyt kysymys lahjoitusmaiden omistusoikeudesta ratkaistiin donataarien eduksi vasta Nikolai I:n marraskuussa 1826 antamalla ukaasilla.Paaskosen uraauurtava tutkimus liittää Vanhan Suomen osaksi 1700-luvun monikansallista ja -kulttuurista Venäjän keisarikuntaa, joka kunnioitti vuosien 1721-1743 rauhansopimuksissa vahvistettuja ruotsalaisia lakikäytäntöjä ja traditioita, eikä pyrkinyt muuttamaan niitä venäläisiksi.

Nyckelord: lahjoitusmaat, Vanha Suomi, talonpojat, maaorjuus, Venäjä, 1700-luku