Kuoleman ja elämän kysymys: Miten yksilöt, lajit ja yhteiskunnat altistavat itsensä tuholle

Kun synnyin, olin jo aloittanut kuolemisen. Vastahedelmöittyneen munasoluminäni ensimmäisestä jakautumisesta lähtien olin raksuttanut eteenpäin rajallista aikaa, kuluttanut mitoottiseen maratoniin osoitettuja kierroksiani. Soluni olivat ehtineet kloonata itseään lukemattomia kertoja ja määräytyä tuleviin tehtäviinsä kuka mihinkin, ja samalla ne oli tuomittu rajalliseen määrään jakautumiskertoja. Siksi nähdessäni ensimmäistä kertaa päivänvalon olin jo hyvän matkaa lähempänä loppua.

Kuoleminen alkaa jo syntymästä: solujemme kromosomeiksi kutsutut sytytyslangat alkavat palaa hiljalleen loppuun, verisuonet menettää kimmoisuuttaan, luut haurastua ja näkö heiketä. Mutta miksi? Vaikka ikuinen elämä on biologisesti mahdollista, kaikki elollinen sammuu kuin ohjelmoituna.
Kuoleman ja elämän kysymys etsii oivaltavasti vastausta kuoleman mysteeriin. Yksilöiden ja lajien lisäksi sivilisaatiomme kulkee kohti loppuaan. Mekanismi on hämmästyttävän samanlainen: meillä on kaikki keinot välttää ympäristökatastrofi, mutta kuolemaan valmistautuvan solun lailla poltamme loppuun elämämme edellytyksiä.

Mukaansatempaavasti elämän perustuksiin kaivautuva teos etenee solutasolta sivilisaatioihin pohtien, miksi niin ihmisruumiit, meduusat, limasienet kuin printterit, yhteiskunnat ja maailmantalouskin jättävät käyttämättä ikuisen elämän mahdollisuuden ja valitsevat kuoleman. Tärkein kysymys kurkottaa tulevaisuuteen: voimmeko pyristellä pois itsetuhon kierteestä?