Alakurtin tie

Tappavankuumaa terästä – sotakamreerin 44. rautaisannos!

Eletään jatkosodan kolmatta syksyä Lapin rintaman takaisissa parakkirisoissa. Luutnantti Männyn toinen sissikomppania komennetaan sadan miehen voimin tuhoamaan vihollisen huoltotukikohta ja autokolonna. Tehtävä suuntautuu Alakurtista itään kohti Kantalahtea ja Jäämerta – suurien soiden, tuntureiden ja vuolaiden virtojen maahan. Vaikka isku onnistuu, paluumatkalaiset maksavat tuhotyöstään kovan hinnan. Alakurtin tie muuttuu kohta verisohjoiseksi kuolemantaipaleeksi, kun venäläisten valiojoukot iskevät säälittä päälle päivin ja öin.

Viholliset ovat kuitenkin nopeita nöyrtymään suomalaississien ampuessa konepistooleillaan tiet auki ylivoiman edessäkin. Alakurtin kenttävartioon palaavat enää kovan sotatien läpikäyneen komppanian riekaleiset rippeet. Vielä näinä vuosinakin jotkut sissisankarien jälkeläiset ovat kertoneet, kuinka kersantti Kivi tuodessaan haavoittuneen sissiluutnantin takaisin omien puolelle putosi verissään polvilleen, risti sormensa ja rukoili: ”Isä Jumala, Jeesus Kristus, minä kiitän, kun autoit – ei saatana – ei koskaan enää…”

Reino Lehväslaiho, sotakirjallisuutemme talttumaton teräsmies, on takonut jälleen raudanlujan kuvauksen erään sissipartion lohduttomilta korpitaipaleilta.

Avainsanat: jatkosota, 1943, sissisota, taistelut, sotatoimet, sissit, sotilaat, suomalaiset, venäläiset, sotarintama, Salla, Alakurtti, romaanit, sotakirjallisuus, kaunokirjallisuus, suomenkielinen kirjallisuus